1940 - 1950 -luvut

Ankarin ponnistus: Merikosken voimalaitos

Merikosken voimalaitoksen rakentaminen oli valtava ponnistus. Hanke oli ollut vireillä jo neljännesvuosisadan, kunnes Oulun kaupunginvaltuusto päätti laitoksen rakentamisesta vuoden 1939 elokuussa. Talvisodan alettua suunnitelmat raukesivat hetkeksi.

Kesällä 1940 rakennustyöt pääsivät alkuun, mutta etenivät sota-ajan oloissa hitaasti. Maankaivu- ja rakennustyöt valmistuivat lopulta vuonna 1947. Ensimmäinen kone kytkettiin sähköverkkoon seuraavana vuonna. Täysin valmis voimalaitos oli vasta vuonna 1954, kun kolmaskin kone saatiin kytkettyä valtakunnan verkkoon.


Vuosi 1940

  • Talvisodan päätyttyä aika oli kaikkea muuta kuin otollinen voimalaitoksen rakentamiselle. Työ vaati tullakseen kunnollisesti suoritetuksi muun muassa työkoneita, joita maassamme oli tuskin ollenkaan vuokrattavissa. Merikosken voimalaitoksen alustavat työt käynnistettiin kaikista vaikeuksista ja pahoista aavistuksista huolimatta 25.7.

    Kun työt oli saatu käynnistettyä, tuli tieto sodan alkamisesta. Miehet kutsuttiin rintamalle, ja rakennustöitä jatkettiin naisten ja ikämiesten voimin. Pitkien neuvottelujen jälkeen rakennustöihin saatiin venäläisiä sotavankeja. Useat vangit olivat jo vangeiksi joutuessaan heikossa kunnossa ja lisäksi suurin osa oli ammattitaidottomia. Ravintotilanne oli heikoimmillaan sotatalvena 1941–1942.

Vuosi 1947

  • Suurimmat voimalaitokseen liittyvät työt, kuten kanavien patoseinät ja tukimuurit, Lasareetinväylän maapato, Tuiran silta, maankaivutyöt ja kalliolouhinnat, alkoivat valmistua. Syksyllä itse voimalaitosrakennus alkoi myös olla valmiina käynnistykseen, mutta koneistoja ei saatu. Töitä ei hidastuttanut pelkästään pula koneista, laitteista ja rahasta, vaan myös osaavasta ja ammattitaitoisesta henkilökunnasta. Varsinkin sähköinsinööreistä oli kova puute.
     
  • Perustöiden valmistuessa oli erittäin tärkeää saada konetilausten lisenssit ja rahoitus järjestykseen. Sen vuoksi asioista päättävät henkilöt kutsuttiin Ouluun tutustumaan tilanteeseen. Tilaisuuteen saatiin Helsingistä kauppa- ja teollisuusministeri, kansanhuoltoministeri, Suomen pankin ja Postisäästöpankin pääjohtajat sekä Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja. Oulun kaupungin johto, rakennustoimikunnan jäsenet sekä sähkölaitoksen johto selvittivät vieraille voimalaitoksen rakentamista ja ajankohtaisia tarpeita. Arvovaltainen vierasjoukko ymmärsi tilanteen, ja lisenssit ja rahoitus saatiin kuntoon.

Vuosi 1948

  • Merikosken ensimmäinen kone kytkettiin verkkoon 24.5. Kytkinlaitoksen ja generaattorin käynnistäminen mahdollisti sähkön tuotannon, mutta sitä ei pystytty syöttämään valtakunnan verkkoon. Syynä siihen oli Englannista tilatun muuntajan viivästyminen. Etelä-Suomessa oli tuolloin kova pula sähköstä. Oulu olisi voinut myydä sähköä etelään, koska sitä oli nyt runsaasti yli oman tarpeen. Muuntajatilauksen viivästyminen aiheutti sähkölaitokselle hyvien kauppojen menetyksen ja miljoonien markkojen tappiot.

Vuodet 1950 ja 1951

  • Merikosken toinen kone kytkettiin verkkoon 17.1.1950.
     
  • Vuodet muodostivat päätepisteen Merikosken voimalaitoksen rakentamiselle. Tällöin verhottiin koskialue sekä rakennettiin padot Saarelan ja mantereen välisen rannan molempiin päihin. Näyttävin rakennustyö oli Tuiranväylän kauneuspadon rakentaminen. Tärkeä oli myös Ämmänväylän silta, josta oli suuri käytännön hyöty kaupunkilaisille.

Vuosi 1954

  • Merikosken kolmas ja viimeinen kone kytkettiin verkkoon 6.11.
     
  • Sähkönkuluttajien määrä oli 11 383 ja sähköä myytiin 175 088 MWh.

Vuosi 1959

  • Sähkönkuluttajien määrä oli 16 521.
     
  • Vuosikymmenen alussa sähköliesiä oli kaupungissa 1 301 ja vuosikymmenen lopussa 6 134. Heikkojen verkostojen ylikuormitus ei sallinut sähköliesien ja -kiukaiden käyttöä kaikkialla kaupungissa. Sitä mukaa kun verkostoa uusittiin, sähkölaitteiden lukumäärän sallittiin kasvaa.

Kummallisinta: Apinat ja aasi

Oulun Energian historiasta löytyy yhtä ja toista omituistakin - kuten vaikkapa Kimmo, Liisa ja Mikko. Ensimmäinen näistä oli aasi, jälkimmäiset kaksi apinoita. Kaikki kolme olivat vuonna 1947 Oulun kaupungin sähkölaitoksen johtajana aloittaneen Olof Råberghin lemmikkejä.

Råbergh asui lemmikkeineen sähkölaitoksen keltaisessa konttorirakennuksessa. Apinoita hän piti usein mukanaan kaupungilla kulkiessaan. Aasi eleli aidatulla alueella omassa vajassaan Hupisaarilla. Apinat taas olivat häkissä konttorirakennuksen pihalla.