Umpihankea tarpomassa

Minusta ja kaltaisistani käytetään joskus nimitystä ”vapaa kirjailija”. Ilmoittauduin sellaiseksi itsekin, kunnes se alkoi tuntua kiusalliselta. Vapaus ansiotyöstä tarkoitti usein vain vapautta ansioista, eikä kestänyt kauan ennen kuin ylevä määre teki minusta nolon. En tuntenut lunastavani tittelin lupausta, en kokenut yltäväni siihen mihin olisi pitänyt. Minäkö muka vapaa?

Kun nyt kirjoitan aiheesta, on ensin tehtävä selväksi, että pohdin vapautta vauraan hyvinvointivaltion suhteellisessa turvassa. En taida tietää mitään todellisesta vapauden puutteesta ja kärsimyksestä, jota se aiheuttaa.

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Kun nuorena luin Aaro Hellaakosken runon, ajattelin hohtavaa ja jäljistä puhdasta hankea. Poluttoman elämän valitseminen tuntui silloin kovin tavoiteltavalta asialta. Myöhemmin minusta on alkanut näyttää siltä, että runoon kätkeytyy syvempikin viisaus. Hellaakoski tiesi kai, miltä upottavassa umpihangessa tarpominen tuntuu. Kenkiin menee lunta, jalat jäätyvät, lihakset väsyvät, hengästyttää.

Mitä vapaampi ihminen on, sitä enemmän hänen täytyy tehdä valintoja. Kun päivien sisällöstä ei päätetä omasta puolesta, on itse ratkaistava, mihin ne kulloinkin käyttää. Joka ikinen tunti, päivä, viikko ja vuosi on suunniteltava, ja sitten nuo suunnitelmat on toteutettava ilman että kukaan sitä valvoo. Elämän jatkuvat valinnat tuntuvat välillä täydeltä työltä, ja aina joskus haaveilen, että joku tulisi viikoksi tai pariksi määräilemään minua, kertoisi että nyt mennään näin eikä mitään mutinoita.

Kadehdin ajoittain ihmisiä, jotka tekevät vähemmän vapaata työtä, myös siksi, että heillä on joku jota syyttää, jos asiat menevät pieleen. Kun heillä on tyytymätön olo, he voivat purnata pomoista, työkavereista, asiakkaista ja muiden typeristä päätöksistä. Kun minä katson ympärilleni akuutin mieliharmin kourissa, syntipukkeja on harvemmin saatavilla.

Voisi luulla, että jos ihmisellä on näin huono käsitys vapaudesta, hän olisi saanut siitä tarpeekseen, mutta mitä vielä.  Haaveilen siitä yhä. Vapauteen pätee sama sääntö kuin kaikkiin rajattomiin hyödykkeisiin: nälkä kasvaa syödessä. Vaikka herätyskelloni ei soi aamuisin töiden vuoksi eikä pomo kiusaa, yritän karistaa jäljelle jääviä rajoitteita. Kunpa en olisi riippuvainen kirjoitustuloista, apurahoista ja kustantamoiden julkaisuaikatauluista, unelmoin. Voi kun ei tarvitsisi laatia työsuunnitelmia, tehdä selvityksiä, tarkistaa veroehdotuksia, laskuttaa. Jospa joskus kasvaisin ihmisenä niin, etten piittaisi lukijoiden ja kriitikoiden mielipiteistä.

Sain purjehtia vastikään hetken Kroatiassa. Lomapäivien kehys oli kuin suoraan vapauden mainoksesta. Katamaraanin kannelta näkyi aava meri, tuuli leudosti, horisontti tarjoutui tuijotettavaksi eikä minulla ollut pakollista tekemistä. Oloni oli levoton. Kun ulkoiset olosuhteet eivät puristaneet eivätkä kiristäneet, huomasin sisäiset rajoitukseni. En onnistunut vapautumaan itsestäni.

Kotiin palattuani solahdin tuttuun arkeen tavallista suuremmalla nautinnolla. Otin huojentuneena kantaakseni elämän vaatimukset ja rutiinit, tehtävät ja deadlinet. Ja niin se sitten meni, että kun suoritin näitä velvollisuuksiani, pesin pyykkiä, saatoin lapsia kouluun, kirjoitin ja luin tekstejä, vapauden kokemus humahti yhtäkkiä minuun. Mikä ihana lepo tässä vapaudessa tehdä mitä täytyy. Miten kaunis ja kantava hanki.

Pauliina Vanhatalo