Vanha nainen ja rantakukka

TEKSTI Joni Skiftesvik KUVA Kati Leinonen

Kirjoitin vuosia sitten novellin vanhasta naisesta, joka löytää merenrannalta tuntemattoman, kauniin kukan.

”Sen lehdet kurottivat säteittäin eri suuntiin. Ne muistuttivat pientä kämmentä, lapsen kämmentä. Jopa verisuonet, elämänviivat ja muutkin uurteet saattoi erottaa, jos lehteä katseli aivan läheltä.”

Nainen ihastelee kukan kauneutta, raivaa sille elintilaa ja yrittää saada sen viihtymään karussa kasvupaikassaan. Kun tuuli lennättää kaislan kappaleita ja meriruohoja sen päälle uhaten tukahduttaa sen, nainen kerää ne pois. Mikään ei saa vahingoittaa rannan kaunista kukkaa. Ilokseen nainen huomaa sen kasvavan. Vähitellen hän erottaa kukan hienon tuoksun, mutta huomaa pian harmikseen muiden hajujen peittävän sen.

”Eniten hän uskoi kasvin tuoksua peittävän angervoiden voimakkaan hajun. Siksi hän riipi angervoista kukat irti ja huitoi pensaat nurin. Hän tonki vielä niiden juuriakin maasta ylös, etteivät ne versoisi ja tärvelisi väkevällä lemullaan violetin värisen kukan vienoa tuoksua.”

Vähitellen nainen huomaa päivänsä menevän kukasta huolehtimiseen. Se on tärkeämpää kuin mikään muu hänen yksinäisessä, vaatimattomassa elämässään. Pitkästä aikaa hän tuntee tekevänsä tärkeää työtä vaaliessaan kukan koskemattomuutta. Vähillä voimillaan hän vääntää varjostavat kivet pois kasvin ympäriltä. Kun syksy tekee tuloaan ja pohjoistuuli pauhaa, nainen kyyristelee kasvin vieressä suojaten sitä myrskyltä omalla kehollaan.

”Tuuli kohisi hänen ympärillään ja vesi valui kauluksesta hänen luiseville hartioilleen, selälle ja rinnoille. Jymisevät aallot ulottuivat melkein häneen. Kuitenkaan hän ei pelännyt. Väsymys pani hänen jalkansa vapisemaan, mutta hän ei uskaltanut jättää kasvia yksin.”

Kun puhurit loppuvat, nainen menee kotiinsa ja nukkuu vanhan ihmisen lyhyen unen. Tavallisesti hän ei näe unia, mutta nyt hänen uneensa kävelee nauravainen mies, vuosia sitten kuollut isä. Hän pitää kädessään rannan kukkaa ja sanoo, että talvi on tulossa ja kukkaa pitää suojella.

Nainen on herätessään helpottunut. Hän on arvellutkin, että kukka on isälle mieluinen, sillä kasvaahan se kotivalkamassa. Hän on ollut aina tottelevainen lapsi ja haluaa tehdä niin kuin isä toivoo. Hän kaivaa kukan multapaakkuineen maasta, kuljettaa kotiinsa ja vie sisälle huoneen lämpöön. Hän istuttaa sen astiaan ja kastelee sitä merestä kantamallaan vedellä. Hän on varma, että kasvi pysyy elossa talven yli ja keväällä hän voi jälleen istuttaa sen tutulle paikalleen rantakivien väliin.

”Se siementäisi ja leviäisi. Muutaman kesän kuluttua koko lahden ranta kasvaisi violetin välistä kukkaa. Vaikka hän silloin olisi jo kuollut, ihmiset mainitsisivat hänen nimensä aina kukasta puhuttaessa.”

Luin novellin koululuokalle. Naispuolinen lehtori kiitteli minua tunnin pidosta ja sanoi, että ”taisit kirjoittaa jostakusta sinulle läheisestä ihmisestä”. Kakistelin hetken ja myönsin hänen olevan oikeassa. Sain udelluksi, mistä hän sen huomasi. ”Kukkiahan me olemme kaikki äitiemme tarhassa”, opettaja vastasi enkä ollut toista mieltä.