Uhreja vai ihmisiä

TEKSTI: Pauliina Vanhatalo

Kannattaa varoa sitä, että antaa päähenkilölle yksinomaan uhrin roolin”, saatan ehdottaa kirjoittamisen opiskelijoille, joiden romaanisuunnitelmista annan satunnaisesti palautetta. ”Jos hahmolle tapahtuu jatkuvasti raskaita asioita ilman että hän voi vaikuttaa niihin, lukija saattaa turhautua.”

Palaute herättää joskus vastalauseita. Kun kerran elämässä vastoinkäymisiä ilmaantuu ja tragedioita sattuu, miksei sitä voisi kuvata romaanissa? Kai lukijalta on lupa odottaa samastumista muihinkin kuin sankareihin, jotka tekevät rohkeita valintoja ja kohtalokkaita päätöksiä ja määräävät siten tarinan juonen kulun?

Kaikki on taiteessa toki sallittua, mutta usein tällaiset linjaukset johtavat käsikirjoituksen umpikujaan. Lukijat vieroksuvat uhreja, heidän passiivisuuttaan, viime kädessä heidän kärsimystään. Ehkä on liian raskasta eläytyä kokemukseen sattumanvaraisesta ja arvaamattomasta kohtalosta – pelkkä ajatuskin voi pelottaa. Teksti alkaa tuntua raskaalta ja henkilöt epäuskottavilta, tekee mieli lukea jotakin mistä tulee parempi mieli. Tai sitten lukija kahlaa tarinan läpi kritisoiden päähenkilöä, varmana että osaisisi itse toimia paremmin vastaavassa tilanteessa. Ottaisi itseään niskasta kiinni! Hakisi edes apua!

Reaktiot eivät koske vain kuvitteellisia henkilöitä. Myös tosielämän uhreilta odotamme helposti moraalista täydellisyyttä ja aukotonta tarinaa. Oikeus olla uhri täytyy lunastaa.

Uhrikaan ei tosin aina tahdo olla uhri tai eläytyä menneisiin kokemuksiinsa. Se muistui tehokkaasti mieleeni omaelämäkerrallisen kirjan julkaisemisen jälkeen, vaikka keskivaikeaa masennustani ei voikaan verrata esimerkiksi sotatraumoihin. ”Miltä masennus tuntui? Kuvailisitko tarkemmin?” toimittaja toisensa jälkeen kysyi. ”Millaista arki pahimmillaan oli?” Muisteleminen vei joskus voimat moneksi päiväksi.

Koska uhrikertomukset eivät välttämättä voita lukijaa puolelleen ja koska ne voivat vahingoittaa myös kohteitaan, olen alkanut miettiä, ovatko tarinat yksilöiden kärsimyksestä paras tapa välittää tietoa ja auttaa. Onko eläytymiseen vetoaminen välttämätöntä, kysyn, kun uutisvirtani täyttyy tragedioista läheltä ja kaukaa ja huomaan yhä useammin piilottavani ahdistavia julkaisuja sosi-aalisessa mediassa.

Olen kiitollinen pidättyväisestä uutisoinnista, jossa maailman tapahtumista kerrotaan yleisellä tasolla ilman juttua värittäviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. Pidän hyväntekeväisyysjärjestöille suunnatuista kuukausilahjoituksista, jotka juoksevat tililtä ilman ahdistusta ja surua. Olen alkanut arvostaa uudella tavalla yhteiskunnallisia instituutioita ja järjestöjä, vaikka moni voi pitää niiden tukea kylmänä ja persoonattomana, koska minusta on tärkeää, ettei esimerkiksi taloudellisen avun saaminen ole kiinni varakkaampien samastumisesta.

En haluaisi ajatella, että kyse on selän kääntämisestä toisten kärsimykselle. Pikemminkin uskon, että tarve suojella elämänhalua ja toimintakykyä on yhteinen sekä heille, jotka ovat joskus olleet uhrin asemassa, että heille, jotka näistä kokemuksista kuulevat. Kirjoittajan haasteeksi jää luoda maailmasta rehellinen kuva, joka ei karkota tai lamauta lukijaa. Ensimmäinen askel on kirjoittaa päähenkilö uhrin sijaan kokonaiseksi ihmiseksi.