Kirjailijan kello

TEKSTI: Pauliina Vanhatalo

"Meillä on kahdeksan minuuttia ja tauon jälkeen kahdeksan minuuttia”, toimittaja sanoi valmistaessaan minua televisiolähetykseen. ”Eli meillä on reilusti aikaa.”

Minua se jostakin syystä huvitti. Että kuusitoista minuuttia saattoi olla jollekulle reilusti aikaa! Sanat jäivät mieleeni pyörimään, kun haastattelu oli ohi. Pohdin niitä edelleen, kun tilanteesta on melkein vuosi.

Toimittajissa ja kirjailijoissa on paljon samaa. Teemme työtä sanojen kanssa ja sanoista, yritämme rakentaa maailmasta tarkkaa ja kiinnostavaa kuvaa. Mutta siinä missä toimittajat laskevat aikaa minuutteina, tunteina ja päivinä, kirjailijan kello mittaa aikaa kuukausina ja vuosina. Itse asiassa kirjailijat saattavat muodostaa Suomen hitaimman ammattikunnan. En ainakaan äkkiseltään keksi työtä, jossa olisi tavallista odottaa lopputuotosta vaikkapa kaksi, kolme tai viisi vuotta.

Tehokkuuden tavoitteluun on toki syynsä. Yhteiskunta suistuisi kaaokseen, jos Kelan tukipäätöksiä saisi odottaa vuosia, jos ruoka saapuisi kauppoihin homehtuneena tai uutiset kertoisivat merkittävistä tapahtumista vasta kuukausien kuluttua. Luonteeltani melko kärsimättömänä ihmisenä osaan arvostaa, jos arjen asiat sujuvat rivakasti ja ilman suurempia jonottamisia.

Silti vietän suuren osan päivistäni kirjallisuuden maailmassa, jossa kaksi kertaa kahdeksan minuuttia riittää hädin tuskin sisään ja ulos hengittämiseen. Olen oppinut ensin sietämään ja sitten rakastamaan hitaita prosesseja, koska olen saanut nähdä niiden merkityksen läheltä.

Kun minuuttiaikatauluja ei ole, työn tavoitteita ei täydy asettaa sen mukaan, millaisen projektin toteuttamiseen aika riittää. Ei tarvitse nojata rutiineihin, tyytyä aiemmin hyviksi todettuihinmalleihin ja ensimmäisiin ajatuksiin. Ideoita ehtii testata. Keskeneräisillä ajatuksilla on tilaa kypsyä. Myös tekijällä on mahdollisuus kehittyä ja hankkia tarpeellisiksi osoittautuneita taitoja. Saa etsiä hedelmällisintä näkökulmaa, korjata sellaista mikä voisi toimia paremmin, selvittää sen mitä ei vielä tiedä. Voi pyöritellä kokonaisen päivän yhtä ainoaa virkettä, jos työ tuntuu sitä vaativan, tai lukea tausta-aineistoa tietämättä etukäteen, onko siitä hyötyä lopputulokselle.

Ilman kiirettä on varaa myös harhapolkuihin ja riskien ottamiseen. Jos päätyy umpikujaan, on aikaa etsiä toinen reitti. Tämä on nähdäkseni hitaan työskentelyn suurin rikkaus. Kun ei tarvitse saada aikaan nopeasti valmista ja varmaa, alkuperäinen idea syvenee ja kasvaa odottamattomiin suuntiin. Syntyy jotakin, minkä mahdollisuuden on tuskin aavistanut työn aloittaessaan.

Kirjailija on tässä asemassaan tietysti etuoikeutettu ammattikunnan niukasta tulotasosta huolimatta. Harva ihminen voi määrätä ajankäytöstään täysin itsenäisesti eikä huolellinen ajatteleminen välttämättä eroa työnantajan silmissä laiskuudesta. Jos mielii saada tilille rahaa ja lapsille mahdollisuuksia harrastaa, on tehtävä tulosta.

Silti toivoisin, että jokaisella olisi edes joskus mahdollisuus kiinnittää ranteeseen kirjailijan kello, josta on poistettu sekunteja, minuutteja ja tunteja mittaavat viisarit. Tikityksen puute saattaa tuntua ensin oudolta, mutta kun uuteen rauhaan tottuu, siitä ei välttämättä halua luopua koskaan.


Lue Pauliinan haastattelu