Ensimmäiset laitokset 1800-luvulla
Ensimmäiset laitokset 1800-luvulla
Euroopassa jätteiden polttamisella laitoksissa on pitkä historia. Se aloitettiin useissa suurissa kaupungeissa jo 1800-luvun lopulla. Ensimmäinen jätteenpolttolaitos otettiin käyttöön Englannin Nottinghamissa vuonna 1874. Ruotsissakin ensimmäinen laitos aloitti toimintansa Tukholmassa jo vuonna 1903. Polttamisen taustalla oli ennen kaikkea kaupunkien yleisen hygienian parantaminen ja kulkutautien leviämisen estäminen. Jätteiden energiasisällön hyödyntämisellä ei ollut juurikaan merkitystä.
Kun jätteiden määrä kasvoi, alettiin polttamista pitää yhä enemmän keinona niiden hävittämiseksi. Luonnollisesti jätteitä sijoitettiin myös kaatopaikoille – pienemmillä paikkakunnilla ja maaseudulla kaatopaikat ja tunkiot olivat ainoa tapa huolehtia niistä. Polttamisen ja kaatopaikkojen ympäristövaikutuksiin ryhdyttiin kiinnittämään huomiota vasta pitkälti toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin polttolaitoksia ryhdyttiin varustamaan ensimmäisillä alkeellisilla puhdistuslaitteilla.
Jätteiden energiasisällön hyödyntäminen tuli tärkeäksi 1970-luvulla öljyn hinnan noustua voimakkaasti. Tuolloin esimerkiksi Ruotsissa alettiin rakentaa kaukolämpöverkkoon kytkettyjä jätteenpolttolaitoksia. Saksassa taas useissa laitoksissa käynnistettiin sähkön tuotanto.
1980-luvulla havahduttiin jätteenpolton savukaasujen raskasmetalli- ja dioksiinipitoisuuksiin. Jätteenpoltolle asetettiin paljon aikaisempaa tiukempia päästörajoja, laitoksia suljettiin ja uusien rakentamiseen tuli monissa maissa pitkä tauko. Näin kävi myös Suomessa.
Sittemmin jätteenpolton ja savukaasujen puhdistamisen tekniikka kehittyivät nopeasti. Haitta-aineiden päästöt saatiin loppumaan kokonaan tai pienentymään murto-osaan aikaisemmasta. Nykyisin jätteenpolttoa EU-alueella ohjaa direktiivi, joka on kiristänyt polttoa koskevat määräykset EU-maissa kansainvälisesti erittäin tiukalle tasolle.
Kun jätteiden määrä kasvoi, alettiin polttamista pitää yhä enemmän keinona niiden hävittämiseksi. Luonnollisesti jätteitä sijoitettiin myös kaatopaikoille – pienemmillä paikkakunnilla ja maaseudulla kaatopaikat ja tunkiot olivat ainoa tapa huolehtia niistä. Polttamisen ja kaatopaikkojen ympäristövaikutuksiin ryhdyttiin kiinnittämään huomiota vasta pitkälti toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin polttolaitoksia ryhdyttiin varustamaan ensimmäisillä alkeellisilla puhdistuslaitteilla.
Jätteiden energiasisällön hyödyntäminen tuli tärkeäksi 1970-luvulla öljyn hinnan noustua voimakkaasti. Tuolloin esimerkiksi Ruotsissa alettiin rakentaa kaukolämpöverkkoon kytkettyjä jätteenpolttolaitoksia. Saksassa taas useissa laitoksissa käynnistettiin sähkön tuotanto.
1980-luvulla havahduttiin jätteenpolton savukaasujen raskasmetalli- ja dioksiinipitoisuuksiin. Jätteenpoltolle asetettiin paljon aikaisempaa tiukempia päästörajoja, laitoksia suljettiin ja uusien rakentamiseen tuli monissa maissa pitkä tauko. Näin kävi myös Suomessa.
Sittemmin jätteenpolton ja savukaasujen puhdistamisen tekniikka kehittyivät nopeasti. Haitta-aineiden päästöt saatiin loppumaan kokonaan tai pienentymään murto-osaan aikaisemmasta. Nykyisin jätteenpolttoa EU-alueella ohjaa direktiivi, joka on kiristänyt polttoa koskevat määräykset EU-maissa kansainvälisesti erittäin tiukalle tasolle.